Häpeän kokemus asuu syvällä meissä, meidän ytimessä.
Häpeä vavisuttaa ja horjuttaa kokemusta meistä itsestämme.
Häpeä tuntuu olevan sidoksissa luihin, ytimiimme,
solutasolle asti.
Kannamme sukulinjamme häpeää niin kauan, että joku meistä sukumme jäsenistä on valmiina kohtaamaan häpeän tunteen itsessään ja tällä tavoin katkomaan häpeään liittyvää voimakasta tunneperimää.
Vain rehellisesti kohtaamalla pääsemme katkomaan tunnesiteitä ja vapautumaan näistä voimakkaista kokemuksista, joita solutasolla asti kannamme.
Ohittamisen, torjumisen tai pakenemisen keinot eivät enää auta. Se tie tuntuu olevan kulutettu loppuun. Tunteiden ja kokemusten torjuminen lisää ahdistusta ja menemme tunnekokemuksia välttelemällä vain enemmän tukkoon.
Suojamekanismit häpeän tiellä
Häpeän edessä tuntuu olevan monia kerroksia, suojamekanismeja,
eikä suotta. Häpeän kokemus on usein niin valtava ja niin voimakas,
että se on naamioituneena monen tunnekokemuksen ja kerroksen alle.
Häpeän kokemus tuntuu näyttäytyvän kaikkine muine sävyineen ja väreineen mielummin kuin puhtaasti häpeänä itsenään.
Mielenkiintoista on myös se, että miten jo kokemus häpeän tunteesta, tuntuu nostavan enenevässä määrin häpeää pintaan.
Se, että koen häpeää lisää häpeän kokemusta minussa itsessäni. Häpeää siitä, etten saisi kokea sitä, mitä koen.
Tämä voima kertoo minulle siitä, miten isosta ja laajasta asiasta onkaan häpeän kohdalla kyse.
Miltä häpeän kokemus sitten tuntuu?
Kehollisena kokemuksena häpeä voi tuntua mm. hengästyttävältä, ahtaalta, nihkeältä tai tiukalta. Häpeän tunteen noustessa ns. päälle keho voi tuntua valtavalta, vääränlaiselta tai rumalta. Tai kaikelta tältä samanaikaisesti.
Häpeä asuu rumuuden kokemuksessa, siellä etten riitä, en kelpaa, koen olevani vääränlainen, väärän kokoinen, liian sitä tai liian vähän tuota, en osaa elää, elän väärällä tavalla, kun en mahdu tiukkaan muottiin sen suhteen, miten ajattelen, että pitäisi olla, jotta olisin oikein ja miten eläisin oikein.
Syvälllä tasolla häpeän kokemus voi tuntua siltä, etten saisi olla edes olemassa, ettei minulla olisi oikeutta elää.
Kokemus häpeästä lamaa ja siksi meidän on niin paljon helpompaa yrittää paeta tai vältellä tuota kokemusta. Olemme tottuneet piilottamaan tuon koko tunteen niin hyvin, että koko yhteiskunnan tasolla on ehdottomasti enemmän ok vältellä tuota kokemusta, kuin kohdata se kaikessa haastavuudessaan. Torjumisen mekanismit jylläävät ympärillämme jatkuvasti ja tunteiden välttely on osa normaalia käyttäytymistämme niin kaun, että meidät suorastaan pakotetaan kohtaamaan häpeä itsessämme.
Häpeä kehottaa piiloutumaan, pakenemaan.
Häpeän kokemus voi tuntua samaan aikaan kehollisesti valtavalta ja tehdä meidät itsemme pienemmäksi, voimattomammaksi
Häpeän kokemuksen kohtaaminen
Häpeän rehellinen kohtaaminen on ainut tie siitä vapautumiseen.
Se on sen kohtaamista, miltä minusta tuntuu kun koen vääränlaisuutta, kelpaamattomuutta.
Se on sen kokemista,
että koen olevani liian iso tai ruma.
Se on kaiken sen rujouden omistamista, mitä itsessäni koen, etenkin sitä, mitä en haluaisi kokea, mitä en haluaisi olla.
Se on niiden kokemusten kohtaamista,
mitä niin paljon mielummin edelleen pakenisin.
Tunnekokemusten siirtäminen sukupolvelta toiselle
Pakenemalla itsessäsi olevia vaikeita ja haastavia tunnekokemuksia et pääse niitä pakoon, vaan itseasiassa siirrät niitä tällä tavalla sukupolvelta seuraavalle.
Ne tunteet ja kokemukset, joita et kohtaa itsessäsi, siirtyvät seuraavalle sukupolvelle katsottavaksi, kohdattavaksi, elettäväksi läpi ja tätä kautta hyväksyttäväksi.
Pakenemisen, välttelemisen ja torjumisen aikakausi tuntuu laajemmalla
tavalla yhteiskunnassamme olevan ohi
Kollektiivisesti tuntuu tärkeältä kohdata, sanoittaa ääneen, kokoontua yhteen ja purkaa se, mitä pinnan alla koetaan.
Enää ei auta samat väistämisen mekanismit, joiden avulla olemme juosseet itseämme pakoon viimeisten vuosisatojen ajan.
On aika tulla yhteen ja kohdata ne haavat, mitkä ovat meissä
Ihmiskuntana, yhdessä,
on aika sanoa kyllä sille, mitä on.
On aika kokea se, mitä on
Esittämisen sijaan on aika olla totta
Piiloutumisen sijaan on aika tulla esiin, nousta näkyviin ja tulla näkyväksi sen kaiken kanssa, mitä olemme.
On aika nousta varjoista valoon.
Pakenemisen ja perääntymisen sijaan on aika kohdata haavamme lempeästi, tukea toinen toisiltamme pyytäen ja apua hakien.
Muista, ettet ole yksin.
Sinun ei tarvitse enää pärjätä, ei jaksaa yksin.
Avun hakeminen on rohkeutta. Avun vastaanottamisessa piilee suurin voimamme. Yhdessä olemme enemmän.
Päivi Vanhatalo, Ihmisyyden äärellä
Eheyttävä valmennus ja valokuvaus ovat menetelmiä, joiden avulla sinulla on mahdollisuus turvallisesti lähteä kohtaamaan itsessäsi olevia tunnekokemuksia. Kokemuksia, joita et enää halua siirtää sukupolvelta seuraavalle.
Lue lisää alta: