Kun tunnustelet hetken sanaa keskeneräisyys, mitä sanasta kumpuaa sinun mieleesi?
Miltä sana tuntuu kehossasi?
Minkälaisia kokemuksia, muistoja tai tuntemuksia sinulla nousee keskeneräisyyteen liittyen?
Tuntuuko oman keskeneräisyyden esiintuominen haastavalta?
Yritätkö peitellä keskeneräisyyttäsi esim. puolustelemalla, pätemällä tai vaikka vetäytymällä kokonaan tilanteesta,
joka mahdollisesti nostaa näitä keskeneräisyyden fiiliksiä pintaan?
Vai tapahtuuko Sinussa ihan jotain muuta?
Jotain, mitä en tässä kohtaa osannut edes tuoda esiin?
Itselle sanasta keskeneräisyys tulee mieleen niin ihmisyys kuin inhimillisyyskin, tarkemmin kuvattuna: inhimillinen ihmisyys.
Inhimillisessä keskeneräisyydessä tuntuu olevan jotain todella kaunista, jotain erityisen aitoa ja samalla hyvin haurasta ja haavoittuvaa. Herkkääkin. Vaatii rohkeutta sanoa, ettei tiedä, ettei osaa ja yrittää silti aina uudelleen ja uudelleen. Vaatii rohkeutta tulla esiin keskeneräisyydenkin kanssa, senkin kohdan, jonka tekisi niin mieli vain vetäytyä ja unohtaa aikaisemmat tapahtumat. Ihan kuin pyyhkiä pois mielestään menneet tapahtumat, jolloin keskeneräiset fiilikset nousi pintaan.
Yrittää unohtaa ja silti tiedostaen, että elämä ei toimi niin. Niin kauan, että olen valmis kohtaamaan myös nämä asiat itsessäni, elämä muistuttaa ja tuo eteeni tilanteita, joissa koen olevani keskeneräinen. Tilanteita, joissa saan katsoa yhä uudelleen omaa haavoittuvuutta, menettämisen sekä hylätyksi tulemisen pelkoa.
Nämä edellä olevat teemat, ovat elämässäni parhaillaan peilaamassa sitä, mitä minussa tapahtuu. En pääse itseäni, enkä kokemuksiani pakoon. Onneksi, hyvä niin. En todellisuudessa enää pakoon haluakaan.
Ja silti löydän itseni edelleen tilanteista, joissa sitä yritän. Yritän unohtaa. Yritän kuin mitään ei olisikaan, vaikka keho ja oma kokemukseni kertoo ihan toista. Hengitys tuntuu tukkoiselta ja mieli alkaa pyörittää samaa kelaa siitä, miten epäonnistuin ja miten ainoa keinoa ulos tilanteesta olisi paeta.
Onnekseni sen reitin olen testannut jo niin useaan otteeseen ja todennut ei toimivaksi.
Täällä olen ja istun jälleen kerran alas niin keskeneräisyyteni, inhimillisyyteni kuin pelkojeni kanssa. Istun ja hengitän, tunnen kehoni ja tunteet, joita keskeneräisyyden kokemukset esiin nostaa. Tunnen surua ja haavoittuvuutta. Vatsan alue tuntuu jännittyneeltä ja hartiat tuntuu taittuneen eteenpäin.
Ainoa keinoa päästä eteenpäin on kohdata ja kokea kehoon pakkautuneet tunteet oikeasti. Kokea ne todeksi. Antaa niille huomio ja tulla näkyväksi niidenkin kanssa. Ainoa keino asioiden kohtaamiseen on niiden kokeminen kehollisesti, aina uudelleen ja uudelleen. Olla sen kanssa, mitä on juuri nyt.
Luonto on mielestäni upea peili ja esimerkki siitä, miten kaikki on luonnossa aina kesken.
Ja silti kaikki on siellä juuri niin kuin pitääkin, tasapainossa keskenään.
Voisimmeko me ihmiset ottaa oppia ja esimerkkiä luonnosta, siitä ettei meidän edes tarvitsisi yrittää tavoitella valmista?
Ei yrittää tavoitella täydellistä suoritusta? Voisimmeko päästää irti täydellisistä suorituksista ja nauttia askeleista, joita otamme?
Uusista mahdollisuuksista, joita meille annetaan? Yhä uudelleen ja uudelleen kokeilla ja oppia?
Voisimmeko hellittää ja antaa elämän kuljettaa? Tuntea kepeyttä ja iloa jo otetuista askeleista?
Mitä jos kaikki menisikin aina täydellisesti?
Emme tule valmiiksi ikinä. Ja hyvä niin.
Tällöin meillä riittää aina uutta opittavaa, uusia asioita, joista ammentaa ja innostua uuden oppimisen myötä.
Tällaisia pohdintoja täällä tänään niin inhimillisestä ihmisyydestä kuin keskeneräisyyden kauneudestakin.
Mielelläni kuulisin, mitä ajatuksia tämä herättää Sinussa?
